Maahanmuuttajien lapset pärjäävät tilastollisesti niin kutsuttua valtaväestöä selvästi heikommin koulutuksessa – erityisesti Suomessa. Tämä ei johdu matalammista koulutustavoitteista, vaan monet ylisukupolviset prosessit selittävät eroja ryhmien sisällä ja niiden välillä.
Maahanmuuttajaväestö on niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa keskimäärin valtaväestöä matalammin koulutettua ja heillä saattaa olla haasteita työmarkkinoille kiinnittymisessä. Tämä heijastuu myös heidän lastensa koulutukseen. Matalammin koulutetuilla vanhemmilla on vähemmän tietotaitoa lastensa koulutuksen tukemiseen ja toisaalta huolet toimeentulosta vievät vanhempien henkisiä resursseja.
Vanhempien yhteiskunnallinen luokka on yhteydessä lasten koulutusvalintoihin ylisukupolvisesti. Tämä näkyy esimerkiksi vanhempien pyrkimyksinä statuksen säilyttämiseen: vanhemmat yleensä toivovat lastensa saavuttavan vähintään saman yhteiskunnallisen aseman, joka heillä itsellään on, ja kannustavat lapsiaan koulutusvalintoihin, jotka edesauttavat tätä pyrkimystä. Niinpä kilpaillut koulutuspaikat täyttyvät erityisesti lapsista, jotka tulevat perheistä, joilla on korkea yhteiskunnallinen asema.
Maahanmuuttajien perheissä vanhempien yhteiskunnallinen asema uudessa kotimaassa ei kuitenkaan välttämättä vastaa sitä asemaa, joka perheellä oli lähtömaassaan, vaan vanhemmat ovat saattaneet joutua hyväksymään matalamman statuksen töitä – jos ylipäänsä saavat töitä. Muutto toiseen maahan on kuitenkin usein nähty ylisukupolvisen liikkuvuuden projektina: päätös toiseen maahan muuttamisesta on saatettu tehdä lasten parempien mahdollisuuksien takia.
Tämän lisäksi suomalaisesta näkökulmasta matalasti koulutetut vanhemmat saattavat olla omassa maassaan suhteellisesti korkeammin koulutettuja, jos kyseisen maan koulutusjärjestelmä ei ole vielä laajentunut samassa mittakaavassa kuin Suomen. Nämä seikat nostavat monien maahanmuuttotaustaisten nuorten koulutusmotivaatiota korkeammalle kuin samankaltaisesta yhteiskunnallisesta asemasta tulevien valtaväestön nuorten.
Haasteena tässä tilanteessa on kääntää tuo motivaatio osaamiseksi ja koulutuspoluksi, joka vie koulutustavoitteisiin. Yksi osa haasteesta on uuden kielen oppiminen. Vaikka lapset oppivat puhutun kielen suhteellisen nopeasti, akateemisemman kirjoitetun kielen oppiminen vie aikaa, tutkimusten mukaan vähintään 5–7 vuotta. Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna suhteellisen uniikki suomi (tai ruotsi) toisena kielenä oppimäärä, jonka tarkoituksena on auttaa maahanmuuttajalapsia alkuun uuden kielen oppimisessa. On kuitenkin yhä enenevissä määrin tutkimusta siitä, että tämä oppimäärä kohdistuu jossain määrin väärille lapsille ja sitä opiskellaan pidempään kuin olisi lapselle hyväksi.
Arvioitavana olevan tutkimuksemme perusteella esimerkiksi Afrikasta kotoisin olevat lapset opiskelevat S2-oppimäärää huomattavasti pidemmän aikaa kuin Euroopasta kotoisin olevat lapset, eikä tämä selity koulumenestyksellä, vanhempien yhteiskunnallisella asemalla tai edes kyseessä olevien kielten etäisyydellä suomen kielestä. Yksi ongelmakohta on ollut, ettei ole ollut selkeitä kriteereitä sille, millaisella kielitaidolla lapsen kannattaisi siirtyä yhdestä oppimäärästä toiseen. Tähän OKM on onneksi hiljattain tarttunut.
Vaikka keskityn tutkimuksessani ylisukupolvisiin mekanismeihin, vanhempien sosioekonominen asema ei ole missään tapauksessa heidän lastensa tulevaisuutta determinoiva tekijä. Suomalaisista noin 80 prosenttia on yhteiskunnallisesti eri luokassa kuin vanhempansa. Liikkuvuutta tapahtuu sekä niin sanotusti ylöspäin kuin alaspäinkin, ja myös horisontaalisesti.
Siitä huolimatta on mielenkiintoista tutkia niitä monia eri tapoja, joilla ylisukupolvisuus ilmenee. Esimerkiksi siinä, miten vanhempien korkeampi luokka-asema voi auttaa heidän lapsiaan saavuttamaan paremman luokka-aseman silloinkin, kun lapsen koulutustaso on jäänyt matalammaksi. Tai miten vanhempien luokka-asema ohjaa heidän lastensa koulutusalavalintoja sukupuolittain ja riippuen koulutustasosta.
Kaiken kaikkiaan etuoikeutetussa asemassa olevilla vanhemmilla on monia erilaisia tapoja vahvistaa heidän lastensa edellytyksiä säilyttää perheen etuoikeutettu asema. Jos tavoitteenamme on tasa-arvoisempi yhteiskunta, tämä haastaa myös politiikkaa: vaikka onnistuisimme vähentämään eriarvoisuutta yhdellä koulutustasolla, se saattaa siirtyä tai jopa vahvistua seuraavalla tasolla, tai vain muuttaa muotoaan.
Tästä huolimatta yhteiskunnilla on monia erilaisia tapoja, joilla yhdenvertaisuutta lasten ja nuorten välillä voidaan edistää. Hieman tutkittavasta mittarista riippuen, Suomi sijoittuu ylisukupolvisen liikkuvuuden – tai eriarvoisuuden – tasonsa suhteen muiden länsimaiden keskitasolle tai keskiarvoa jossain määrin tasa-arvoisemmaksi.
Koulutuksen osalta tasa-arvoa lisäävät yhtenäinen peruskoulu ja koulutuspolut, jotka antavat aina mahdollisuuden siirtymiseen seuraavalle koulutustasolle. Toisaalta suomalainen koulu on saanut pitkään toimia yhteiskunnassa, jossa ympäröivä yhteiskunta on myös suhteellisen tasa-arvoinen, jolloin koulun ei ole tarvinnut samassa mittakaavassa pyrkiä ratkomaan eriarvoisuuden haasteita. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, miksi maahanmuuttajien lapsia ei ole välttämättä osattu tukea heidän tarvitsemallaan tavalla ja sellaiset järjestelmän osat, jotka toimivat muuten riittävän hyvin – kuten suhteellisen lyhyet koulupäivät alaluokilla – eivät tue näiden ryhmien oppimista.
Elina Kilpi-Jakonen
Kirjoittaja on sosiologian professori. Puheenvuoro pohjautuu hänen 12.5.2026 pitämäänsä professoriluentoon.
此内容由惯性聚合(RSS阅读器)自动聚合整理，仅供阅读参考。 原文来自 — 版权归原作者所有。